Muistellaanpa vielä viime syksyn edustajistovaaleja. Vaaleissa melko moni ehdokas lupasi valituksi tullessaan ajavansa erityisesti opiskelijoiden sosiaalipoliittisen aseman parannuksia. Niin lupasin minäkin. En tosin tullut valituksi edustajistoon, mutta sosiaalivaliokunnan puheenjohtajaksi kuitenkin kelpasin. Tänään sitten oli aika olla johtamassa valiokunnan ensimmäistä kokousta, mutta yllättäen yhtäkään edustajiston jäsentä ei paikalla näkynyt. Toistan: ei yhtäkään! Erityisesti olisin odottanut paikalle eräitä äänekkäitä vasemmistolaisen ajattelumaailman omaavia sekä voimakkaita sosiaalipoliittisia mielipiteitä omaavia aatetovereita oikealta laidalta. Sosiaalisihteeri Heli Viinikainen totesi tänään osuvasti valiokuntien olevan helpoin keino laiskalle vaikuttaa (tai jotain sinnepäin).
Onkohan niin, että on paljon helpompi vain räksyttää ja vaatia parannuksia kaikkeen mahdolliseen, kuin oikeasti tehdä asioille jotain? Sellaiset asiat kuin toimeentulo, terveys, asuminen ja tasa-arvo ovat kieltämättä helppoja irtopisteiden keräämisen kannalta, mutta monimutkaisia silloin kun parannuksiin pyritään. Voi olla liioiteltua tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden kokouksen perusteella, mutta ajatuksia tällainen kuitenkin herättää. Voisin mainita vaikka nimeltä monia ylioppilaskuntamme jäsentä, jotka ovat vaatineet parannuksia sosiaalivaliokunnalle kuuluviin asioihin, mutta jotka eivät näköjään todellisuudessa ole valmiit tekemään mitään. En vielä kuitenkaan jaksa kaivaa esimerkiksi vaalien aikaisia blogikirjoituksia esiin ja vaatia lupaajia tilille puheistaan, mutta ehkäpä teen sen jos meininki ei muutu. Minulle ei ainakaan riitä, että edustajani osallistuu vain edustajiston kokouksiin. Oikea vaikuttaminen vaatii muutakin. Toivon että muutkin ottaisivat yhteyttä äänestämäänsä ehdokkaaseen ja tarkastaisivat, onko tämä todella ”tavattavissa vaalien välilläkin”.
1 kommentti:
Edustajiston jäseniä ei saa käymään valiokunnissa ilman pakkokeinoja tai ilmaista viinaa.
Lähetä kommentti